26.09.2009 - Dementikkoministeri ja marionettihallitus
Venähtipä tuo Istuntosalin kesäloma. Selittely on aina selittelyä, mutta ehkä pieni tilapäivitys on paikallaan. Opiskelupaikka Social- och kommunalhögskolanissa jäi allekirjoittaneelta saamatta, joten käytin suunnitelma B:tä ja lähtin Kaustiselle opiskelemaan kansanmusiikkia. Täällä olisi tarkoitus majailla toukokuun puoliväliin asti, joten raportteja eduskunnasta ei siis lähitulevaisuudessa todennäköisesti ole luvassa. Mutta se ei estä Istuntosalin toimitusta kommentoimasta asioita, vaikka tiheimmässä ytimessä ei tällä hetkellä ollakaan.
Kaikesta huolimatta minä olen pudonnut kärryiltä jo kauan sitten. Säätiötä ja yhdistystä toisen perään. Jopa RAY on raahattu mukaan. Vaalirahoitussekoilu on kasvanut kolossaaliseksi monoliitiksi, josta tuskin kukaan enää voi muodostaa uskottavaa kokonaiskäsitystä. Informaatiotulva on suorastaan luotaantyöntävää. Siitä tulee ähky.
Suuri kiitos Timo Kallin suurelle suulle siitä, että mistään tällaisesta saimme edes tietää. Ilman Kallin puolentoista vuoden takaista lausuntoa omista rahoituksistaan kukaan olisi tuskin saanut vihiä näinkin suuresta hyväveli-verkostosta hallituksemme takana. Ja etenkin siitä, ettei viime vaalien alla harrastettu Ideapark-lobbaus ollut hetken mielijohde, vaan vastaava toiminta on jatkunut jo pitkään. Ihmeen hyvin se on tosin peitetty, Suomi kun aikoinaan keikkui aika korkeallakin vähiten korruptoituneiden maiden listoilla. Niille listoille voinee tätä nykyä naureskella.
Onko dementiasta kärsivä pääministeri luotettava hallituksen johtaja? Nimittäin jos myös vaikkapa talous- ja työllisyyspolitiikkaa hoidetaan ”en tiedä, en muista” –periaatteella – samalla, millä näitä vaalirahasotkuja on selitetty – on luotettavuus ainakin minusta melko hataralla pohjalla. Vaikka toisaalta, nämä arvoisaa pääministeriä tukeneet tahot ovat näemmä aiemminkin hoitaneet sen ajattelupuolen, joten kriisin myötä kävi ilmi lähinnä vain se, minkälaisena marionettina Vanhanen on hallituksen päämiehen roolissa toiminut.
Vyyhti on johtanut moniin äkkinäisiin päätöksiin. Juha Mieto, Sauli Niinistö ja monet muut palauttivat Nova Groupilta saamiaan rahoja. Kiitettävä ele sinänsä, mutta kuittaako se sitten kaikki virheet, on eri asia. Antti Kaikkonen taas erosi Nuorisosäätiön johtajan pallilta. Taisi eduskunnan parkettien partaveitsi hävetä sitä, että nosti vaalirahaa ”voittoa tavoittelemattomalta” säätiöltään.
Vielä härskimpää on tosin se, että RAY, joka vuosia ratsasti muun muassa Pave Maijasen mainosrenkutuksella ja hurskasteli vähäosaisten auttamisella, paljastuikin niin ikään vaalirahoittajaksi. Miten kauan esimerkiksi vanhustyön hyväksi tarkoitettuja rahoja onkin siirretty vaikkapa juuri Kaikkosen naamataulun seiniin liimaamiseen?
Yhtä häikäilemätöntä on myös ammattiyhdistysten avokätisyys vasemmistoedustajia kohtaan. Haluaako keskivertoammattiliittolainen, että hänen maksamaansa jäsenmaksua käytetään jonkun poliitikon – jonka arvoja ei välttämättä tue ollenkaan – egon pönkittämiseen? Toisin kuin monet ay-liikkeen tukia kannattavat väittävät, ei se ole oikein, se on rahojen väärinkäyttöä. Aivan samaan tapaan kuin RAY:n tapauksessa. Siinä missä oikeistoedustajien lobbauksesta huolehtii muutama liikemies, päättää vasemmistolaisten vaalimenestyksestä kourallinen ay-pomoja.
Kaiken taustalla häilyy tyypillinen suomalainen mielistely, kyräily ja asioiden kiertely – suoranainen munattomuus. Hyvänä esimerkkinä jatkuvasti hallituksen tahtoon taipuva vihreät. Mikäli puolue ei olisi hallituksessa, voisin kuvitella Anni Sinnemäen enemmän kuin hyvin yhdessä Jutta Urpilaisen ja Paavo Arhinmäen kanssa barrikadeille haukkumaan hallituksen vastuutonta pelleilyä. Mutta koska puolue on hallituksensa vanki, se näkyy tukevan kokoomusta ja keskustaa viimeiseen asti. Suuni nauroi ja sydämeni itki, vai miten se meni?
En tiedä, ovatko uudet vaalit lopulta minkään väärti, mutta nyt jos koskaan haluaisin nähdä jotain radikaalia tapahtuvan. Johtavat hallituspuolueet tekevät systemaattista ja peruuttamatonta vahinkoa suomalaiselle politiikalle, ja opposition kritiikkiryöppy kaikuu kuuroille korville. Mistään ei päästä yhteisymmärrykseen, mutta silti kaikki tuntuvat olevan kaikesta samaa mieltä. Samalla päälle kasautuvat verouudistusten kiemurat, ilmastokysymykset, talouskriisin hoito, surullisenkuuluisa maahanmuuttopolitiikka, sen kiihkoiluun taipuva kritiikki ja ties mikä. Tilanne on absurdi, eikä kenelläkään tunnu olevan lääkettä siihen. Pikkuhiljaa alan olla oikeasti huolissani tämän maan suunnasta.
Lisätty: 26.9.2009 klo 20.42
Keskustelu
Miä ajatuksia oheinen kolumni herätti? Onko sinulla jotain lisättävää tai kommentoitavaa?
Kommentoi ja keskustele yllä olevaan kolumniin liittyen!
KOMMENTIN LÄHETYS
Kommentin tulee olla kirjoitettu asialliseen sävyyn, ja sen tulee liittyä aiheeseen. Kaikki kommentit oikoluetaan ennen julkaisua. Ylläpito pidättää oikeuden olla julkaisematta kommenttia, jos se jostain syystä katsoo sen aiheeseen liittymättömäksi tai muuten sopimattomaksi. Mös oikeus kommentin julkaisuun lyhennettynä pidätetään. Kun kommentoit Istuntosalissa, pyrithän käyttämään aina samaa nimimerkkiä (voit käyttää nimimerkkinä halutessasi myös omaa nimeäsi)! Kommentin kirjoittaja vastaa itse kirjoituksestaan. Oma nimi on annettava ylläpidon tietoon.
Väärällä henkilöllisyydellä esiintyvä on jäljitettävissä IP-osoitteen avulla.
Palaa takaisin Kolumniosion etusivulle tästä.