
”Porvarihallituksen loru on lopussa.” Näin ainakin väittävät rohkeimmat – tai pessimistisimmät. Vanhasen toinen hallitus on kohdannut alkutaipalellaan varsin paljon vastoinkäymisiä, sitä on paha mennä kieltämään. Tuskin sitä kieltäisi Vanhanen itsekään – ainakaan jos hän vastaisi (kerrankin) suoraan. Mutta onko hallituksen loru sittenkään lopussa – vai onko kaikki vain toiveajattelua tai kauhukuvien maalailua?
Sairaanhoitajat kärkkyvät rahaa Kataisen vartioimasta rahakirstusta, jonne on kertynyt tuohta viime aikoina vähän liiankin kanssa. Ja nyt on aika päästä siitä eroon. Rahaa ei toki suunnata sinne, missä sitä kärkytään – eli liki kolmelletoista tuhannelle hoitajalle, jotka uhkaavat laittaa takkinsa naulaan ja piikkinsä hyllyyn muutaman viikon päästä, ellei Katainen ala heittämään seteleitä Meilahden ja muiden sairaaloiden suuntaan. Mutta Katainenpa on päättänyt toisin – rahaa lennätetään tällä kertaa ulkomaille – johonkin, jossa ei kukaan sitä ole pyytänyt, saati tarvinnut. On aika maksaa valtionvelkaa, jota onkin enemmän kuin Roope Ankalla rahaa ikään. Suomi rypee velassa, mutta samalla valtiovarainministerin alla komeilee kirstu, jolla lienee pohjaa tuskin ollenkaan. Rahaa on, mutta niin on velkaakin. Eli onko sitä rahaa sittenkään? Pyytävä ei saa – mutta se, joka ei pyydä, saa sitäkin enemmän. Se on sitä korkeampaa talousmatematiikkaa.
Vanhasen ja Sirkka-Liisa Anttilan epätoivoiset yritykset saada EU myöntämään jatkoaikaa Suomen maatalouden kaipaamalle, jo surullisen kuuluisalle, 141-tuelle, ovat olleet kohtalaisen onnettomia. Suomi ja Vanhanen ovat pärjänneet EU:ssa tähän asti vaisulla ja lähes muille periksiantavalla ulkopolitiikallaan mukiinmenevästi. Mutta nyt on eri ääni kellossa. 27 jäsenmaan joukossa piskuinen Suomi kehnolla ulkopolitiikallaan jää auttamatta muiden jalkoihin. Puola uskaltaa pitää haluamastaan kiinni ja olla äänessä – ja myös saa kaipaamiaan myönnytyksiä Barrosolta ja kumppaneilta. Mutta ei Suomi. Ei auttanut edes juttutuokio Portugalin lokakuisessa leudossa syksyssä Vanhasen ja Barroson kesken. Se on menoa se – nimittäin Suomen maatalouden menoa.
Oi niitä aikoja, kun maamme johtotehtävissä komeili vielä parivaljakko Lipponen-Ahtisaari! Ne ajat ovat nyt valitettavasti olleet ja menneet. Lipposen tunsi EU:ssa lähes kuka vain – Vanhasta tuskin juuri kukaan, paitsi ehkä pituutensa vuoksi. Ahtisaarta arvostetaan edelleen – meidän harmiksemme hänen palveluksistaan ei toki hyödytä Suomessa, vaan Balkanilla. Mutta parempi toki sekin. Nobelin rauhanpalkintoa ei hänelle kuitenkaan suoda Ruotsista sitten lainkaan. Herääkin kysymys, ollaanko läntisessä Skandinaviassa Suomelle jo jostain kateellisia tai katkeria, kun 141-tukikin halutaan evätä kuinkas muuten kuin Ruotsin johdolla. Lipponen viettää jo rauhaisia eläkepäiviään – onnea hänelle vain tuoreesta ajokortista ja autokoulun läpäisemisestä! Koskaan ei ole liian vanha kouluun, sen kai voimme ainakin häneltä oppia. Jokin koulu saattaisi olla tarpeen myös osalle Vanhasen toisen hallituksen ministereitä, sillä nykyisellä menolla saamme valitettavasti heittää hyvästit kotimaiselle sokerille ja ah-niin-ihanan-punaisille uusmaalaisille tomaateille – sääli sinänsä.
Onko Suomelle käymässä samoin kuin Ruotsille, jossa pääministeri Reinfeldtin kannatus on tippunut kuin sen kuuluisan smoolantilaisen lehmän häntä? Yhä useampi suomalainen taitaa olla yhä tyytymättömämpi Vanhasen hallituksen toimiin ja tuoreen kyselyn mukaan juuri vaikkapa Vanhasen EU-toimien kannatus on laskenut, ihmekös tuo sinänsä. Vaikka Suomessa ei oikeiston piirissä mentykään aivan puolueallianssiin asti, kuten länsinaapurissamme, on parivaljakon keskusta-kokoomus ystävyys nyt todella koetuksella. Ratkaisevaa siinä, tuleeko Vanhasen toinen kaatuman kuin Jäätteenmäen (toistaiseksi) ainoa ikään, on pitkälti kiinni siitä, kuinka hyvin hallituksen rivit pysyvät yhtenäisinä. Suuntaa rivien rakoiluun antaa kuitenkin keskustan lähes jo puoluepetturiksikin leimattu Paula Sihto, joka äänesti tyhjää taannoisessa välikysymysäänestyksessä. No, eipä se hallitus tietenkään kaatunut – vaikka kuka siihen edes jaksoi uskoa, tuskin itse oppositioveturi Eero Heinäluomakaan. Yksi rikkuri ei maata – tai tässä tapauksessa hallitusta – kaada. Mutta massiiviseen rivien rakoiluun ei hallituksella kuitenkaan ole varaa. On kuitenkin vain ajan kysymys, koska pukkaa uutta välikysymystä, vai kovennetaanko opposition taholta panoksia, niin kuin Tehy omassa taistelussaan ikään? Vanhasen toinen hallitus kuitenkin kestää – aina niin kauan kuin hallituksen rivit pysyvät yhtenäisinä. Näin sanoo enemmistöhallituksen kirjoittamaton laki. Ennen kaikkea kysymys on keskustan ja kokoomuksen yhteistyöstä, sillä vihreiden ja RKP:n irtautuminen hallituksesta ei olisi Vanhasen toiselle ”lapselle” lopullinen kuolinisku, vaan korkeintaan pelkkä henkinen kolaus. Keskustan ja kokoomuksen yhteenlaskettu paikkamäärä eduskunnassa kattaa näet yli puolet kahdestasadasta, joten enemmistöhallituksen nimike säilyisi – ja menestys äänestyksissä olisi taattu suomenruotsalaisten ja vihreidenkin hylätessä hallituksen.
Oi niitä aikoja, kun saimme ihastella kahden sosiaalidemokraattisen pääministerin lämminhenkistä ystävyyttä Pohjanlahden molemmin puolin! Paavo Lipponen ja Göran Persson olivat kuin kaksi marjaa, monella tapaa. Nyt sosiaalidemokratia on muisto vain ja porvarismi – tai neutraalimmin sanottuna oikeistolaisuus – on päivän sana. Niin Ranskan presidentinvaaleissa kuin lukuisissa muissakin vaaleissa ympäri Eurooppaa nähtiin oikeistovoittaja. Ruotsissa oikeisto vei voiton liittoutumalla keskenään taannoisissa valtiopäivävaaleissa ja Suomessa tultiin tietysti perässä heti tämän vuoden keväällä. Eikä suunta näytä vielä pysähtyneen tai muuttuneen. Pääministeripuolueeksi ei meillä noussut kuitenkaan se kaikkein muodikkain, vaan pääministerin paikka meni keskustan kaikille jo tutuksi tulleelle Matti Vanhaselle. Hallituskumppani vaihtui SDP:stä kokoomukseen ja kansansuosio lukuisiin vaikeuksiin niin sisä- kuin ulkopolitiikankin saralla.
Jää nähtäväksi, raottaako Katainen lopulta sitä kuuluisaa valtiontalouden kirstua ja lohkaisee ylijäämästä pienen viipaleen hoitajille annettavaksi. Ainakin kirstusta tuntui riittävän rahaa Arkadianmäelle – kun kansanedustajien palkkoja äskettäin nostettiin. No, hyvä että edes joku on tyytyväinen. Kirstun lukko taitaa pysyä tällä hetkellä suljettuna ja avain visusti Kataisen taskussa. Eikä edes itse Matti Vanhanen kykene sitä kirstua aukaisemaan. Menokehykset on lyöty lukkoon – ja ulkomailla ollaan tyytyväisiä Suomen takaisin maksamasta velkarahasta. Ja voihan Suomi olla jälleen rahtusen ylpeämpi siitä, että valtionvelkaa on taas hieman vähemmän kuin vuosi sitten. Viis sairaanhoitajista – kyllähän jokainen itse itsensä osaa hoitaa, eikä sairaaloita liioin kuin hoitajiakaan juuri tarvita! Ja jos tarvitaan, niin onhan sitä taskussa tuohta, jolla pääsee vaikkapa oman yksityislääkärin vastaanotolle…
Ja maataloudesta on turha kantaa huolta. Eiväthän ne Uudenmaan tomaatit sittenkään niin kauhean punaisia ole. Kyllä niitä vihanneksia muualtakin Euroopasta saa. Ja viis siitä, vaikka kotimaista sokeriakaan ei olisi enää saatavilla. Voimmehan aina ostaa herkullisia ranskalaisia tryffeleitä, suussa sulavaa valkohomejuustoa tai Bordeaux’ssa valmistettua vuosikertaviiniä. Suomihan rypee rahassa ja taloudessa menee paremmin kuin koskaan – joten, ei muuta kuin setelinippu käteen ja ostoksille!
Kestäkää hallitus! Enää kolme ja puoli vuotta – ja pääsette taas oppositioon lepuuttamaan hermojanne. Vai vieläkö aiotte ottaa hallitusvastuuta ensi vaalienkin jälkeen? Ainakin tällä hetkellä tilanne vaikuttaa hieman vaikealta, ja vasemmiston sekä muun opposition kurssi on nousussa. Mutta ei kauaa! Taitavalla EU-politiikalla ja maineen kohentamisella kaikki on vielä korjattavissa! Kohta kukaan ei enää muista Ilkka Kanervan myöhästymistä ensimmäiseltä valtiovierailultaan, Häkämiehen kolmea surullisen kuuluisaa sanaa, Sirkka-Liisa Anttilan mahalaskuun päättynyttä yritystä saada jatkoa 141-tuelle, vaalilupausten pettämistä, äänestäjien harhaanjohtamista, Stefan Wallinin epäonnistumista liikuntapolitiikassa tai vaikkapa sitä surullisenkuuluisaa sairaanhoitajien palkkakysymystä. Niin – ja ei myöskään niitä pääministerin yksityiselämän kiemuroita. Ei aikaakaan kun hallituksen maine on jälleen kirkas kuin eduskuntatalon itäjulkisivun ikkuna! Kansansuosio kasvaa kohisten, eikä kukaan kohta enää muistakaan Paavo Lipposta tai Vanhasen ensimmäistä hallitusta – vaan kansa huutaa eduskuntatalon edessä kilvan suosiotaan niin-mukavalle Matti Vanhaselle, aina-iloiselle Jyrki Kataiselle, Turun-auringolle Ilkka Kanervalle sekä tietysti aina-niin-selväpuheiselle Paavo Väyryselle. Kaikkien kansalaisten mahat ovat täynnä ranskalaisia tryffeleitä, lompakot pursuavat 500 euron seteleitä ja Suomen EU-politiikka hymyilee kuin Naantalin aurinko. Eikä sairaanhoitajillakaan ole enää muuta huolenaihetta kuin se, mihin he käyttäisivät kaikki palkastaan ylijäävät rahansa. Kaikilla on taas hyvä elää ja hallituksen suosio hipoo Valtiosalin kattoa. Eläköön Suomi, Suomi - niin ja vielä kerran Suomi!
Palaa takaisin Kolumniosion etusivulle tästä.