23.08.2007 - Suljettujen ovien päivä
Suomen eduskunta esitteli avokätisyyttään eduskunnan avoimien ovien päivinä tarjoamalla kaikille tapahtumaan eksyneille pulliaisille kupin kahvia ja suussa sulavan pullan. Voisiko verorahoja enää paremmin käyttääkään! Ovet olivat auki itse eduskuntatalossa ruhtinaalliset neljä tuntia, joiden aikana mattimeikäläinenkin saattoi astella valtiosalin lattialla ja kurkistaa hallituksen neuvotteluhuoneeseen. Esitteitäkin jaettiin – ja oikeinpa avokätisesti vielä. Kierroksen lopussa kävijä saattoi kuvitella, miltä tuntuu olla kansanedustaja – kävellessään eduskuntatalon mahtipontisia portaita alas katutasolle. “Korkea asema on kansanedustajilla” – sanan mukaisesti – saattoi kävijä todeta portaita alas astellessaan.
Seuraavana päivänä kaikkia Helsingissä kello kahden ja kuuden välillä aikaa tappavia kaupunkilaisia – ja miksei turistejakin – hemmoteltiin sitten viereisessä torpassa, eduskunnan lisärakennuksessa. Maijameikäläinen saattoi käydä istumassa jopa suuren valiokunnan kokoushuoneessa, vaikkapa itse Erkki Tuomiojan paikalla. Ja, jos elämän suurimpana toiveena oli sattunut olemaan tavata joku kansanedustaja henkilökohtaisesti, oli tämä totisesti toiveiden toteutumisen päivä! Kahvilassa juttuseuraa tarjosivat niin SDP:n puheenjohtaja Heinäluoma kuin Vihreiden persoonallisuus Jyrki Kasvikin!
Sen verran tyyriiksi kävi kuitenkin kahvin ja pullan tarjoaminen noin tuhannelle henkilölle, paikkoja esitelleiden henkilökunnan jäsenten palkat ja muut kustannukset, ettei rahaa liiennyt pahemmin tapahtuman mainostukseen. Mainoksia siitä, että eduskunnassa kerrankin on kaikilla halukkailla mahdollisuus päästä kiertämään paikkoja, ei näkynyt niin katukuvassa liioin kuin mediassakaan. Eduskunnan Internet-sivuille maininta avoimista ovista oli sentään saatu laitettua. Ja tulos oli myös sen mukainen: eduskunnassa vieraili kahtena peräkkäisenä päivänä parisen tuhatta ihmistä. Vaikka periaatteessa tuo luku olisi voinut olla yli viisi miljoonaa – nimittäin niin monta sellaista ihmistä tässä maassa asuu, joita eduskunnan toiminta koskee…
Paikalla olleet eivät kaikki suinkaan olleet pääkaupunkiseutulaisia, vaan hattua on nostettava myös niille, jotka vaivautuivat paikalle pidempääkin. Kävijöiden ikähaitari jäi melko suppeaksi, kun leijonanosan kävijämäärästä muodostivat eläkeläiset ja muut vähintään 50-vuotiaat. Valtaosa kävijöistä vaikutti edustavan naissukupuolta, jota tuskin voi pitää kovin suurena yllätyksenä.
Eihän tässä toki mitään uutta ole, että politiikka ei yksinkertaisesti jaksa kiinnostaa juuri ketään. Todella. Kyllähän sitä vaaliuurnille saatetaan vaivautua (vaikka aina ei toki sitäkään), mutta siihen se monen kohdalla jääkin. Minkäs sille teet, kun politiikka nähdään erityisesti nuoremman kansanosan keskuudessa lähinnä vanhojen pappojen lapsellisena kapulakielisenä väittelynä jostain utopistista budjeteista ja tulopoliittisista kokonaisratkaisuista, joiden merkitystä ei tavallinen kansalainen voi edes ymmärtää. Jos hallituksen päätökset osuvat omaan nilkkaan, saattaa kiinnostus politiikkaan herätä – ja liittyminen johonkin puolueeseen olla edessä. Monen kohdalla tällainenkin jää kuitenkin tapahtumatta, niin kuin voi päätellä esimerkiksi luvusta, joka saadaan ynnäämällä kaikkien suomalaisten puolueiden jäsenmäärät yhteen. Montaa prosenttia ei Suomen kansasta ole minkään puolueen jäseneksi saatu…
Syiden etsiminen äänestysprosentin jatkuvaan alamäkeen ja muihin merkkeihin kansan politiikkaa kohtaan osoittaman kiinnostuksen alennustilasta lienee yhtä vaikeaa kuin sen kuuluisan neulan etsiminen neulasuovasta. Varsinkin lopullisten syiden löytäminen saattaa olla “kiven alla”, mutta voihan syitä toki aina yrittää muuten löytää – vaikka ne sitten eivät vastaisikaan koko totuutta. Mieleen nousee ensinnäkin väkisin se, onko eduskunta ja muu poliittinen järjestelmä itse osasyynä kiinnostuksen puutteeseen. Politiikkahan koetaan usein etäisenä ja vaikeaselkoisena. Ja, mistä tämä sitten johtuu – kansasta vai itse politiikasta?
Tosiasiahan on, että politiikka on oma maailmansa – ja politiikkaa enemmän ymmärtääkseen täytyy ymmärtää “politiikan kieltä”. Tämä tuntuukin olevan monelle se suurin ongelma. “Politiikan kielen” oppiminen ei ole kuitenkaan kovin vaikeaa, vaan oppiminen vaatii vain kiinnostusta asiaa kohtaan – ja kärsivällisyyttä. Politiikan syvempi tarkastelu – ja mahdollisuus sellaiseen – on jokaisen täysjärkisen ulottuvissa, kunhan käyttää vain maalais- tai kaupunkilaisjärkeään (kumpi nyt poliittisesti korrektimpi ilmaus onkin).
Kansalaisia tuntuu kiinnostavan itse politiikkaa enemmän kansanedustajien ja muiden poliitikkojen yksityiselämä. Ainakin sikäli kuin iltapäivälehtiin ynnä muihin keltaisen lehdistön edustajiin on luottamista. Milloin pääministerin toimet politiikan ulkopuolella laitetaan syyniin – milloin kyseessä on joku muu kansanedustaja. Esimerkiksi se, että iltapäivälehdissä uutisoidaan pääministerin laihduttamisesta (ennemmin kuin esimerkiksi hänen poliittisista puheenvuoroistaan) kertoo loistavasti politiikan nykytilasta maassamme. Kiinnostus on alhaisin kuin ehkä koskaan – vain jotkut jaksavat uskoa politiikan ja äänestyslipun valtaan.
Nuorison keskuudessa politiikka nähdään usein lapsellisena ja naurettavana pukumiesten ja –naisten väittelyinä. Jos politiikka hieman sattuu kiinnostamaan, ilmenee se yleensä korkeintaan siten, että televisio laitetaan auki Itse Valtiaiden ja Uutisvuodon ajaksi, jotka tarkastelevat politiikkaa lähinnä huumorin ja sarkasmin keinoin. Ymmärrys ja todellinen kiinnostus politiikkaan on lähes hävinnyt. Harva enää uskoo politiikan vaikutusmahdollisuuksiin, ja esimerkiksi osa nykynuorisosta uskookin politiikan ehkä olevan menneen talven lumia.
Pitäisikö kansanedustajien ruveta puhumaan “kansan kieltä” – ja esimerkiksi kiroilemaan julkisesti? Pitäisikö kansanedustajien ruveta käyttämään niin sanottua nuorisokieltä kosiskellakseen kaksikymppisiä vaaliuurnille? Tosiasiahan on, että usko politiikkaan on alhaisin ja kiinnostus aihetta kohtaan pienin juuri nuoren ikäpolven keskuudessa. Onko 18 vuoden äänestysikäraja negatiivinen tekijä kysymyksessä nuorten kiinnostumisesta politiikkaan? Onko eduskunta ja politiikka liian etäistä nykypäivän mattimeikäläiselle?
Eduskunnassa järjestettiin jo toista vuotta peräkkäin kaksipäiväinen avoimien ovien tapahtuma. Kahtena päivänä vuodessa eduskunta on siis koko kansan ulottuvissa. Älykkyysosamäärän ei kuitenkaan tarvitse olla kovin suuri voidakseen huomata sen kylmän tosiasian, että vuodessa on 365 tai 366 päivää. Joten tavallisilla pulliaisilla ei ole yksinkertaisesti mitään asiaa eduskuntaan 363:nä päivänä vuodesta. Ja vieläkö väitetään, että kansan etääntyminen politiikasta – ja vaikkapa eduskunnasta – on yksin kansalaisten oma vika?
Eikö sitten ole liioittelua väittää, että eduskunnassa olisi muka suljettujen ovien päivä 363:nä päivänä vuodessa? Siinäpä hyvä kysymys. Siihen miettiköön jokainen oman vastauksensa. Mutta tosiasia kuitenkin on, että yleisölehtereitä pidemmälle ei matti- tai maijameikäläisellä ole astumista muina kuin avoimien ovien päivinä – ellei sitten satu olemaan kansanedustaja, tasavallan presidentti, ministeri, eduskunnan työntekijä tai lehdistön edustaja. Jos kansanedustajia löytyy tuttava- tai sukulaispiiristä, voi toki hyvällä tuurilla päästä kansanedustajan vieraaksi. Mutta siinä ne oljenkorret eduskuntaan pääsyyn taitavat melkein ollakin. No, olisiko sitten muka kenen tahansa päästävä eduskuntaan koska tahansa – vain siksi koska eduskunta edustaa koko Suomen kansaa, ja siksi että sen pitäisi olla aina kansaa lähellä? Käytännössä sen toteuttaminen voisi olla melko vaikeaa – turvallisuudesta puhumattakaan, jos pulliaiset käyskentelisivät kansanedustajien jaloissa marmoriportaikossa tai valtiosalissa. Kuinkahan moni kansanedustaja tai eduskunnan työntekijä haluaisi nähdä silmissään jatkuvasti uteliaita kansalaisia, alkoholisteja kulkemassa Pater Noster –hissillä, parkuvia pikkulapsia ryömimässä istuntosalissa tai vaikkapa huligaanijoukon osoittamassa mieltään eduskunnan kahvilassa. Kaikesta voi siis yhteenvetona sanoa, että kysymys on kaksipiippuinen, eikä siihen voi vastata kovinkaan yksiselitteisesti.
Mihin kaikkeen tällä ajatusleikillä sitten pyritään? Ennen kaikkea herättämään keskustelua siitä, vallitsevatko Suomen eduskunnassa päivä toisensa perään suljettujen ovien päivät – ja jos vallitsevat, niin onko se oikein. Onko se demokratian mallin mukaista toimintaa…
”Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle,
jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta.”
(Suomen perustuslaki 2§)
Jäämme taas innolla odottamaan ensi vuoden elokuuta ja eduskunnan seuraavia avoimien ovien päiviä. Yli viiden miljoonan kansalaisen on jälleen aika tyytyä siihen kylmään tosiasiaan, että tuohon neljäntoista pylvään taloon ei ole käytännössä mitään asiaa lähes vuoteen...
Palaa takaisin Kolumniosion etusivulle tästä.